Mulla on aina ollut ideana kirjoitella myös koulutehtävistä ja muista valokuvauksen opiskeluun liittyvistä jutuistani tänne blogin puolelle, ja niin mä pyrin tekemään myös nyt ja tulevaisuudessa. Pidinkin siis kovasti ideasta, kun meille tuli koulutehtäväksi perustaa blogi tämänhetkistä tehtäväämme, kuvareportaasia varten. Nyt en siis voi luistaa blogin päivittelystä sen vuoksi, että koulujuttuihin uhrautuu niin paljon aikaa, etten yksinkertaisesti ehdi kirjoitella tänne mitään!

Muistan, kuinka meillä oli viime vuonna Voionmaalla tehtävänä kuvata reportaasi, jossa aihe oli vapaa. Reportaasin aihe tuotti mulle kovasti päänvaivaa, ja nyt kun mietin asiaa, niin en itseasiassa edes muista miten mä sen sitten loppujenlopuksi koitin saada kasaan.. Nyt aihe on sen verran rajattu, että reportaasi tulee kuvata jostain melko läheisestä henkilöstä - perheenjäsenestä, naapurista tai vaikka luokkakaverista - tai niin, että tiedostaa sen asian, että kuvaukseen tarvitaan todennäköisesti enemmän kuin yksi kuvauskerta. Pähkäilin itse pitkään poikaystäväni ja mummoni välillä, ja päädyin lopulta ensimmäiseen - poikaystävääni. On mielenkiintoista pyrkiä huomaamaan näinkin tutusta ja läheisestä henkilöstä uusia piirteitä, jotka saisi tallennettua osaksi kuvareportaasia. Toisen elämäntyyliin ja tapaan tehdä asioita on kuitenkin tietyllä tapaa ehtinyt "turtua", eivätkä ne enää tunnu yleensä niinkään uusilta ja erikoisilta. Pitää koittaa avartaa silmiä ja vangita nämä pienet ja hienot, arkipäiväiseltä tuntuvat hetket!

Inspiraationlähteinäni toimivat erityisesti Tuomas Mikkonen (http://www.tuomasmikkonen.com/) ja Meeri Koutaniemi (http://www.meeri.fi/), joiden töissä pidän erityisesti taitoa vangita kuviin juurikin näitä elämän pieniä ja suuria, puhutteleviakin hetkiä ja aitoja tunteita, jotka välittyvät kuvan katsojalle saakka. He käyttävät kuvissaan hienosti luonnonvaloa hyväkseen, ja kuvakulmat ovat mielenkiintoisia ja yllättäviä. Tähän pyrin myös omassa kuvareportaasissani, kuin työssäni yleensäkin.

On jännä huomata, että tajusin täysin vasta tämän tehtävänannon saadessani harjoittaneeni juuri tällaista kuvaustyyliä läpi kesän. Olen seurannut monissa ihanissa häissä herkeämättä kameran linssin läpi ihmisten pieniä, sekunneissa vaihtuvia ilmeitä, odottanut oikeaa hetkeä painaa kameran laukaisinta. Koittanut tallentaa kuviin niitä ainutlaatuisia hetkiä, joita ei välttämättä tule muuten ajatelleeksikaan. Kokemuksestani dokumentaarisena hääkuvaajana on siis varmasti paljon hyötyä tässä tehtävässä ja tiedän, että seuraavat pari viikkoa tulevat olemaan minulle oikein mieluisia! Poikaystäväni kannasta en osaa tosin sanoa, kun aion seurata häntä kameran kanssa herkeämättä minne ikinä hän meneekin.. :)